En tiedä kuinka paljon tai usein minunikäiseni ihmiset ajattelevat kuolemaa. Mä ajattelen sitä lähes päivittäin tavalla tai toisella. Se ei ole mitenkään ahdistavaa, sillä kuolema tarkoittaa vain elämän päättymistä. Paljon ahdistavampaa on ajatella sitä aikaa ennen kuolemaa, kun tietää kuolevansa. Eli elämää....
Viime viikon toiseksi surullisin uutinen minulle oli akateemikko Leena Palotien varhainen kuolema. Työskentelen kutakuinkin samalla alalla - ja aikaisemmin työskentelin osittain samalla laitoksellakin - kuin Palotie. Minulla on paljon tuttavia ja kollegoita, jotka ovat työskennelleet hänen alaisuudessaan. Tiedän ja ymmärrän siis hyvin, millainen menetys hänen kuolemansa on suomalaiselle bio(lääke)tieteelle ja genetiikalle. Sain kuulla jo kaksi vuotta sitten hänen sairaudestaan, pian sen jälkeen kun se oli diagnosoitu. Julkisuudessa hän ei siitä puhunut halaistua sanaa. Hänen aviomiehensä Arno Palotie sanoi, että Leena "halusi pysyä asiassa". Uskomaton pokka. Hän oli vielä joulukuussa puhumassa Aamusydämellä-ohjelmassa tutkijantyöstä ja kansainvälisestä urastaan naisena ja äitinä. Hän sanoi toivovansa, että voi pysyä vielä kymmenen vuotta aktiivisena tutkijana. Hän esiintyi ohjelmassa syöpätutkija, professori Inkeri Elomaan kanssa, ja varmasti tiesi, ettei hänen syöpänsä ole enää parannettavissa. Mutta sanaakaan ei puhuttu sairaudesta. Hänen päätöksensä olla puhumatta on minusta kunnioitettava samalla tavalla kuin edesmenneen Erno Paasilinnan, joka sairastaessaan ilmoitti haastattelupyyntöihin, ettei aio alkaa syöpämannekiiniksi.
Muistan Palotien korkojensa kopseen Biomedicumin kolmannen kerroksen käytäviltä...
Sen viime viikon surullisimman uutisen kuulin sunnuntaina äidiltä puhelimessa. Hän kertoi, että isäni puolelta vanhin serkkuni on saanut vakavan aivohalvauksen ja on tajuttomana hengistyskoneessa. Siinä vaiheessa oli sellainen tieto, että mahdollisuuksia toipua ei ole, ja lääkärit suosittelevat hengityskoneen irrottamista. Tuon serkkuni entinen - ja myöskin jo edesmennyt -vaimo Taina oli minulle lapsena tärkeä ystävä. Hän kuoli kymmenisen vuotta sitten yllättäen rutiinileikkauksen komplikaatioihin. Vaikka olin itse silloin lapsi, muistan heidät ja heidän esikoispoikansa elävästi sellaisina kuin he olivat 80-luvun alussa, jolloin he viettivät meillä kesiä.
Heidän elämänsä ei ollut koskaan helppoa. Toivon jälkikäteen itseäni lohduttaakseni, että se oli edes hetkittäin onnellista. Nyt he molemmat ovat poissa. Jälkeen jäi kolme aikuista lasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti