tiistai 5. lokakuuta 2010

Lumottu vintti

Kun heinäkuun lopulla siivosimme maalla navettaa kesäjuhliamme varten, meni puolisoni viemään jotain tavaraa navetan vintille, jonne pääsee navetan toisesta päädystä vanhaa heinänajoluiskaa pitkin. Hän tuli sieltä kohta hiukan kalpean näköisenä ja sanoi, että vintillä soi soittorasia, kun hän meni sinne. Olimme edellisenä päivänä tulleet Pohjoisesta vajaan viikon matkalta, emmekä olleet käyneet vintillä sen jälkeen. Se oli jotensakin klassinen kauhuelokuvan asetelma. Vanhan navetan tomuinen vintti, täynnä sekalaista roinaa, auringonsäde siivilöityy pölyisessä ilmassa. Ja jostain romun kätköistä kuuluu soittorasian vaimea soitto. Vai kuuluiko se kuitenkaan vanhojen lelukorien uumenista? Vai kuulijan alitajunnasta?
No, myöhemmin kesällä siivoillessani vintillä löysin eräästä puolisoni vanhempien tuomasta lelukorista syyllisen. Siinä oli edelleen hiukan vetoa ja se soitti kappaletta "My favourite things". Se on muuten minun, kuten monen muunkin lempimusikaalikappaleita. Muistanette myös, että Björk tulkitsi sen ikimuistoisesti elokuvassa Dancer in the dark.
Lumotusta muistuu mieleeni eräs lastenkirja, jota äskettäin - jossain jo unohtuneessa yhteydessä - muistelin puolisolleni. Lapsena (70-80-luvuilla) mä ja veljeni kuuluimme jonkin suuren kustantamon lastenkirjakerhoon kuten niin monet lapset. Kirjakerhosta tuli kirja kerran kuussa. Joka toinen kuukausi lähetettiin sieltä värikäs Disney-vesitys jostain klassisesta lastensadusta ja joka toinen kuukausi kauniisti kuvitettu, laadukas kotimainen lastenkirja. Niin vasemmistolainen perhe kuin olimmekin Disney-kirjat kelpasivat meille paljon paremmin. Odotimme aina kovasti Disney-kuukautta. Vanhempamme eivät ehtineet, kenties eivät olisi osanneetkaan, valaista meille suomalaisten lastenkirjojen hienoutta ja kauneutta. Mieleeni on jäänyt kirja nimeltään Lumottu karkkipurkki. Google kertoo tekijäksi Ritva Luostarisen. (G kertoo myös, että Luostarinen on julkaissut vuonna 1974 tarinan nimeltään Satu piparkakunsyöjästä. Se kuulostaan tarinalta minun makuuni!) Joka tapauksessa tarinassa oli pikkupoika tai -tyttö, joka sai tavalliselta mutta aika noitamaiselta, terävänenäiseltä naiselta purkillinen värikkäitä karkkeja. Karkkeja syödessään lapsi joutui mystisesti eri paikkoihin. En muista miten tarina päättyi, mutta varmaankin onnellisesti. Tuskin lapsi ainakaan kuoli yliannostukseen.
Niin, meidän navetan vintillä on kaikenlaista puistattavaa tavaraa entisten asukkaiden jäljiltä. Kesken jääneitä maalauksia, tuskallisennäköisiin asentoihin vääntyneitä haurastuneita paperimassahahmoja ja ennen kaikkea kipsisiä kasvonaamioita tai korkokuvia. Yksi suurisilmäinen, polkkatukkainen tyttö on hyvin vaikuttava. Voisi melkein kuvitella, että sennäköinen tyttö on joskus kuljeskellut vintillä...




video

maanantai 26. huhtikuuta 2010

Mummon pidot

Sateisina iltoina, jos vaari lähti pois kotoa, mummo järjesti keittiöön perin kiinnostavia tilaisuuksia kutsuen teelle kaikki asukkaat: ajurit, sotilaspalvelijan, usein tuli myös ketterä Petrovna ja silloin tällöin iloinen sotilashenkilön vaimokin, uunin luona nurkassa istua kökötti aina liikkumatta ja vaiteliaana “Hyvä juttu” (vuokralainen). Mykkä Stjopa pelasi korttia tataarin kanssa; Valei läpsäytteli korteilla mykän leveätä nenää vasten ja mutisi:
- Äsh, pahahenki!
Pjotr-setä toi suuren vehnälimpun ja hilloa isossa saviruukussa, leikkasi leivän viipaleiksi, levitti niiden päälle runsaskätisesti hilloa ja tarjosi jokaiselle tällaisen makean vaapukkahillolla voidellun viipaleen pidellen sitä kämmenellään ja kumartaen syvään.
- Olkaa hyvät, maistakaa! - pyysi hän lempeästi, ja kun viipale otettiin, tarkasteli hän huolellisesti mustaa kämmentään ja jos huomasi siinä hillotipan nuolaisi sen kielellään.
Petrovna toi kirsikkaviiniä pullossa ja iloinen rouva pähkinöitä ja karamelleja. Ja niin alkoivat pidot, jotka olivat mummon suurin nautinto.
Jonkin ajan kuluttua sen jälkeen kun “Hyvä juttu” oli tarjonnut minulle lahjusta siitä, etten kävisi hänen luonaan vieraisilla, mummo järjesti sellaisen illanvieton. Syksyinen sade rapisi ja kahisi lakkaamatta, tuuli ulvoi, puut humisivat oksien raapiessa seinää. Keittiössä oli lämmintä ja kodikasta, kaikki istuivat lähellä toisiaan ja jotenkin miellyttävän hiljaisina, mummo kertoi harvinaisen kernaasti satuja, toinen toistaan parempia.

Maxim Gorki: Lapsuuteni

tiistai 20. huhtikuuta 2010

Volgalla joskus 1870-luvulla

Neljäkymmentä vuotta sitten höyrylaivat kulkivat hitaasti; me matkustimme Nizhniin kauan, ja muistan hyvin nuo päivät, jolloin ensi kerran sain nauttia luonnon ihanuudesta.Sää oli kaunis; aamusta iltaan oleskelin mummon kanssa kannella kirkkaan taivaan alla syksyn kultaamien, silkillä kirjailtujen Volgan rantojen välissä. Vaalean ruskea laiva solui vastavirtaan kiirehtimättä, veltosti loiskutellen siipiään harmahtavan sinistä vettä vasten ja hinaten perässään lotjaa. Lotja oli harmaa ja äyriäisen näköinen. Aurinko liukui hitaasti, hitaasti Volgan yllä; joka tunti kaikki muuttui uudeksi, kaikki vaihteli; viheriät kunnaat olivat kuin uhkeita poimuja maan ylellisessä puvussa; rannoilla näkyi kaupunkeja ja kyliä, jotka kaukaa katsoen muistuttivat leivoksia; syksyn kultalehtiä uiskenteli veden pinnalla.
- Katsohan, kuinka kaunista on kaikki! - jutteli mummo lakkaamatta siirtyen laidalta toiselle. Koko hänen olemuksensa ja ihastuksesta laajentuneet silmänsä loistivat riemusta. Rannalle katsellessaan hän unohti usein minutkin: seisoi kaidepuun vieressä kädet ristissä rinnalla, hymyili ja oli vaiti, mutta hänen silmissään pyörivät kyyneleet. Minä nyin häntä kukallisesta tummasta hameesta.
- Mitä? - hätkähti hän. - Aivankuin olisin torkahtanut ja nähnyt unta.
- Mutta miksi sinä itket?
- Hyvilläni, poikaseni, ja vanha kun jo olen, - sanoi hän hymyillen.
- Minähän olen jo vanha, yli kuusikymmentä kevättä on vierähtänyt ohitseni ja jäänyt taakseni. Ja nuuskattuaan hän alkoi kertoa minulle ihmeellisiä tarinoita jalomielisistä rosvoista, pyhistä ihmisistä, kaikenlaisista pedoista ja pimeyden voimista.

Maxim Gorki: Lapsuuteni

keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Sen minkä opimme, opimme aivan liian myöhään

Tuo alakuloinen totuus elämästä on kummitellut mielessäni siitä lähtien kun sen kuulin - pari viikkoa sitten - amerikkalaisesta tv-dokumentista. Siinä iäkäs newyorkilainen leskimies teki vaimonsa kuoleman jälkeen muuttoa Floridaan viettämään loppuja eläkepäiviä. Hän tyhjensi ja möi talon, jonka oli rakentanut ja jossa oli kasvattanut lapsensa ja elänyt avioliittonsa, ja lähti.

En tiedä kuinka paljon tai usein minunikäiseni ihmiset ajattelevat kuolemaa. Mä ajattelen sitä lähes päivittäin tavalla tai toisella. Se ei ole mitenkään ahdistavaa, sillä kuolema tarkoittaa vain elämän päättymistä. Paljon ahdistavampaa on ajatella sitä aikaa ennen kuolemaa, kun tietää kuolevansa. Eli elämää....

Viime viikon toiseksi surullisin uutinen minulle oli akateemikko Leena Palotien varhainen kuolema. Työskentelen kutakuinkin samalla alalla - ja aikaisemmin työskentelin osittain samalla laitoksellakin - kuin Palotie. Minulla on paljon tuttavia ja kollegoita, jotka ovat työskennelleet hänen alaisuudessaan. Tiedän ja ymmärrän siis hyvin, millainen menetys hänen kuolemansa on suomalaiselle bio(lääke)tieteelle ja genetiikalle. Sain kuulla jo kaksi vuotta sitten hänen sairaudestaan, pian sen jälkeen kun se oli diagnosoitu. Julkisuudessa hän ei siitä puhunut halaistua sanaa. Hänen aviomiehensä Arno Palotie sanoi, että Leena "halusi pysyä asiassa". Uskomaton pokka. Hän oli vielä joulukuussa puhumassa Aamusydämellä-ohjelmassa tutkijantyöstä ja kansainvälisestä urastaan naisena ja äitinä. Hän sanoi toivovansa, että voi pysyä vielä kymmenen vuotta aktiivisena tutkijana. Hän esiintyi ohjelmassa syöpätutkija, professori Inkeri Elomaan kanssa, ja varmasti tiesi, ettei hänen syöpänsä ole enää parannettavissa. Mutta sanaakaan ei puhuttu sairaudesta. Hänen päätöksensä olla puhumatta on minusta kunnioitettava samalla tavalla kuin edesmenneen Erno Paasilinnan, joka sairastaessaan ilmoitti haastattelupyyntöihin, ettei aio alkaa syöpämannekiiniksi.
Muistan Palotien korkojensa kopseen Biomedicumin kolmannen kerroksen käytäviltä...

Sen viime viikon surullisimman uutisen kuulin sunnuntaina äidiltä puhelimessa. Hän kertoi, että isäni puolelta vanhin serkkuni on saanut vakavan aivohalvauksen ja on tajuttomana hengistyskoneessa. Siinä vaiheessa oli sellainen tieto, että mahdollisuuksia toipua ei ole, ja lääkärit suosittelevat hengityskoneen irrottamista. Tuon serkkuni entinen - ja myöskin jo edesmennyt -vaimo Taina oli minulle lapsena tärkeä ystävä. Hän kuoli kymmenisen vuotta sitten yllättäen rutiinileikkauksen komplikaatioihin. Vaikka olin itse silloin lapsi, muistan heidät ja heidän esikoispoikansa elävästi sellaisina kuin he olivat 80-luvun alussa, jolloin he viettivät meillä kesiä.
Heidän elämänsä ei ollut koskaan helppoa. Toivon jälkikäteen itseäni lohduttaakseni, että se oli edes hetkittäin onnellista. Nyt he molemmat ovat poissa. Jälkeen jäi kolme aikuista lasta.



Lukijat